maanantai 3. syyskuuta 2012

Deathtime: The Brutal Æsthetic


DOWNLOAD Now For Free (First click the title below, and then click the "download" button:)
LATAA Nyt Ilmaiseksi (klikkaa albumin nimeä alhaalta, ja sitten "download"-nappia:) 

The Brutal Æsthetic

Track listing/ kappalelistaus

1. Gorestorm
2. Her Soul
3. Victory Song
4. Prayer of Death
5. Of Rats and Reptiles
6. Killing Time
7. High on Hate
8. Infanticide
9. CC Rider
10. Noir

Biisiesittely ja tarinat biisien takaa.

1. Gorestorm. Perinteinen Deathtime-ralli aka."the death metal anthem". Eräs parhaimpia ja varhaisempia albumille kirjoitettuja biisejä, josta olisi hyvin voinut tulla myös single. Turmeltumatonta kuolonmetallia, jonka demon kuullessaan esikuuntelijat riemastuivat siitä kuinka lupaavaa uusi materiaali on. Kappaleen välissä ollut kummitteleva viulumaalailu oli vähällä jäädä pois, ettei vain moinen hienostelu olisi pilannut brutaliteetteja, mutta onneksi tällä kertaa kuuntelin ulkopuolista neuvoa.

2. Her Soul. Tämä(kin) olisi käynyt singlestä, sillä tyylillisestihän tämä menee erästä albumin puolta (murder blues) esilmöivästä, muutenkin menevästä biisistä. Mutta mitä itse biisiin tulee, niin sanat on puolestaan kirjoitettu Veikko Ennalan kirjoittaman, erinomaisen, rikosnovellin ("Hänen Sielu" - kukapa olisi uskonut!) pohjalta. Siinä päähenkilö lopulta päättelee kertomustaan paikassa jossa tuoksuvat ruusut, ja jonka henkilökunta pukeutuuu valkoisiin vaatteisiin, pitäen hänestä nyt hyvää huolta. Kyseiseen rauhan tyyssijaan hänet veivät poliisit. Miksi? Se selviää novellista/biisistä. Kyseinen novelli oli ehkä paras lukemani tuon aihepiirin edustaja, lisäksi että se istui erinomaisesti tämän tyylisuunnan musiikkiin (ensimmäiset luonnokset sanoista tein vuoden '11 kesällä, jolloin demotin tätä albumia ja asetin sille perustoja - demo tästä biisistä on vähän erilainen, hitaampi). Muutoin tässä biisissä sitten on sample eräästä kauhuelokuvasta, ja ripaus pikimustaa huumoria (5 pisteen vihje: "the law of the instrument, Maslow's hammer"). Se vielä sanoista, että ihan suoraan niitä ei silti otettu kirjasta, vaan tarkoituksella sekoitin mukaan myös runojeni maailmasta symboliikkaa (eli sinun on nyt Ennalan lisäksi luettava runouttani, ti-hii!;)
 
3.  Victory Song. Biisi jonka kirjoitin Suomen 6-1 voiton johdosta jo 2011 (tai sain idean, mutta tuona kesänä tämäkin demotettiin). Sitten rupesin poistamaan tuota teemaa, mutta jätin itse aihion, mutta kun taas oli aikaa kulunut ja itse albumin äänitykset olivat alkaneet päätin palata alkuperäiseen teemaan. Tästä kehityksestä epäilemättä on biisissä jäänteitä. Biisi tuli valmiiksi samana päivänä kun Suomi voitti jenkit (vuonna 2012 mm-kisat), hyvä ajoitus, mutta niistä kisoista ei ole muuten puhuttavaa. Kappaleessa yhdistyy klassiset death metallin liruttelut stonermaiseen grooveen, ja breakdownissa on otettu yleisön ääniä lätkäpelistä (mm. onnistuneesta taklauksesta), ja kieltämättä biisi lähteekin aikas kivasti yleisön hurratessa jälkeen liikkeelle suoraan kertosäkeestä. Albumiversio noudattaakin enemmän pop-kappaleen yksinkertaista rakennetta, ja ero demoon onkin melkoinen, siinä kun on pituutta ja osia vaikka muille jakaa. Se vielä sanoista, että vaikka tiettyjä lätkäviittauksia on löydettävissä, tehtiin tästä lopulta kuitenkin hieman abstraktimpi "taistellen ja päättäväisesti juuri siihen voittoon jota on lähdetty hakemaan"-ralli. Mikä onkin oudon motivoivaa mm. eksistentialisen ja synkeän pessimistisille sinkkubiiseille kuten Noir ja Prayer of Death. "Drum 'n' bass-intro" taas omaa kaikuja eye of the tigerin munarikkaasta olemuksesta, ja basson soitinkin siihen hiukset auki, savu- ja tuulikoneet taustalla hohkaten, tippa linssissä, miksei housuissakin!
 
4. Prayer of Death. Ensimmäisten joukossa kirjoittamani biisi kyseiselle albumille, ettei vain olisi melkeinpä eka. Kokolailla. Sillä sinkut julkaistiin ns. kronologisessa järjestyksessä. Tätä sainkin tehdä aika kauan, pääasiassa siksi että tässä olin alkanut juuri tottua vaijerinomaisiin, Muddy Watersinkin suosimiin, paksumpiin kieliin jotka mataviritteisyytensä vuoksi olivat melko "letkeät" ensialkuun. Toinen seikka sitten oli se, kun jouduin parantuneen teknologian herkkyyden ja uutuuden vuoksi teknisiin ongelmiin vielä sitäkin pidemmäksi aikaa. Mitä kitaraan ja äänitysteknisiin ongelmiin tulee, niin tarkimmat voivat kuulla, että tässä kitarat ovat kaikkein matalimmat ja särökkäimmät, verrattuna muihin biiseihin. Todellakin, C:stä lähdettiin, ja huomattiin että taajuudet kilpailivat jo muiden soitinten bassotaajuuksien kanssa. Mutta minä niin tykkään munarikkaasta soundista. Tämä pähkäily raastoi hermoja, mutta antoi samalla aikaa ja ideoita maustaa biisiä ennenkuulemattomalla määrällä herkkuja aina jousista ja kuoroihin (sinkulla oli tämän lisäksi myöskin biisin demoversio, josta voi kuulla että sen piti olla aluksi huomattavasti riisutumpi). Mutta "sankaritarina" syntyi, kun tämä paljastui myöhemmin napakympiksi, sillä lopulta palaset loksahtivat kohdalleen, allekirjoittaneen "kasetti pysyi kasassa" ja biisistä/singlestä tulikin verrattoman suosittu (numero 2. suosituimmista bändin julkaisuista). Biisin väliosassa on maalaileva ambient-kohtaus, jossa puhuu Alan Watts, aluksi siihen piti tulla Steve Jobs (?), mutta näin on parempi. Biisin rokkaavan loppuosion riffi on saanut alkunsa unestani napatusta riffistä, jonka näin ja kuulin "Neurosiksen keikalla". Muutoin siihen vaikutti tuona aikana ahreasti kuuntelemani The Black Keys. Sanoituksissa on jo siirrytty pois klassisista death metalille tutuista gore-teemoista, mutta aihe on synkän eksistentialistinen.
 
5. Of Rats and Reptiles. Tämä on albumin keskivälissä sijaitseva, albumin death ambient-raita. Joku voisi jopa sanoa, että kyseessä on "death hop"-biisi, sillä siinä on lähes eroottinen bassoraita, "biitti" ja jäätyneen metallin, kylmä ja päättäväinen, ellei jopa komentava ääni kertomassa stooria. Kauhufiilis to the max! Tyylisuunta on kehittynyt. Ensimmäisellä albumilla se esittäytyi, myös puolessa välin albumia, katkaisten sen ja sitten päästäen taas käyntiin hämmentyneen kuulijan, kohti turmeltumatonta deathmetal-louhintaa! (WOW!) Niin myöskin tässä tapauksessa. Vaan mitä kaikkea tähän sisältyy? Kyseessä on ehkä "hifein", raja-aitoja rikkova musiikkiesitys koko albumillt. Sanoitukset ovat periaatteessa yksi, jaettuna kahteen osaan, mutta joka on tarkkana huomaa että ne ovat ns. moduleita, eli ne ovat samaan aikaan toisiinsa liittyviä, mutta myös erillisiä näkökulmia ja itsenäisiä sanoituksia joilla ei ole fiksattua järjestystä (jo siksikin että tällä albumilla käytin usein cut up-tekniikan sukuista, ihan omaa metodia missä sanoja kirjoitettiin aina kun tuli mieleen ja lopulliset päätettiin vasta vokaaleja äänittäessä). Sanoituksissa puolestaan elää mystiikka ja psykologia. Aiemmin olen opiskellut neurolingvististä ohjelmointia, sekä hypnoosia, ja etenkin toinen osio sanoista sisältää enemmän tai vähemmän suggestiivisia, hypnoottisia, "polkuja". Samalla kun kirjoitin tätä, luin myöskin kristityn mystikon, Avilan Teresan kirjaa käsittelevää teosta, "Sisäinen Linna" joka oli aikaansa edellä sillä se tutki ihmistä psykologisen symboliikan mukaisesti. Linna on tietysti ihminen tai hänen tajuntansa kaikkine kerroksineen, liskot ja rotat puolestaan alitajunnan ja tämän mysteerion symboleita kaikesta siitä paskasta joka on mieleen jäänyt tai jota pidämme puolitietoisesti vankinamme. Voidaan sanoa, että tämä kappale on psykologista, mutta rakentavaa kauhua joka saattelee kuulijansa valvepainajaisten kautta kohtaamaan sisäiset demoninsa. Onko lopputuloksena valaistuminen ja vapautuminen? Ehkä. Voiko tämä johdattaa samanlaiseen katharsikseen kuin kauhuviihde, tai jopa itsetuntemukseen? Ota selvää itse! Kolmas osa "Hellcome to Well" on se jossa ääni vaikenee ja tilalle tulee omituisia, aivan kuten ihmisten tuskaisia ääniä ja huutoja, jossain hallissa, tai muussa tilassa? Ne on otettu urbaaniksikin legendaksi määritellystä ääninäytteestä joka joskus soitettiin Coast to Coast AM radio-ohjelmassa. Äänien sanottiin olevan suoraan Helvetistä. Taustatarinassa Siperiassa tutkijaryhmä oli porannut monen kilometrin syvyyteen, ja laskettuaan sinne mikrofonin, he olivat saaneet tälläkin biisillä esiintyvät äänet.
 
6.  Killing Time. Tölväisee melko "luulot pois"-otteella kuulijan hereille Of Rats and Reptiles:in aiheuttamasta, avantgardistisesta mysteerio-/kauhutranssista. Tämän kappaleen oli tarkoitus alunperinkin olla ns. perusbiisi, jossa on viljellään jokseenkin ilmeisellä tavalla death metallin klisheitä, ilman sen kummempia kiemuroita. Ei cinemaattisia väli-interludeja ei odottamattomia sampleja, tai tehosteita, puhumattakaan jousista tai kuoroista, tai muita uusia tällä albumilla esiteltyjä innovaatioita. Vain puhdasta ja turmeltumatonta kuolonmetallia. Biisi oli alkuperäisellä, albumin demolla, ja sen demo olikin kokolailla erilainen. Tämän kesto on kompaktisti 3 minuutin luokkaa, kun taas demo lähenteli peräti kahdeksaa minuuttia. Joten tämä on Victory Songin lisäksi niitä kappaleita, jotka suoraviivaistettiin isolla kädellä. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että albumi on erittäin hyvä ja virtaava kokonaisuus, mutta silti yksittäin seisovista biiseistä koostunut. Ja niinpä lopulta juuri tämä biisi lähti erään pohjoisamerikkalaisen levy-yhtiön sähköpostiin, mahdollisena määränpäänään alan kokoelmalle pääsy. Joten voidaan puhua iloisesta yllätyksestä jonka huomasi, kun tämä lopulta saatiin purkkiin. Sanoituksissa tämä on myös klassista, lähes yliampuvaa death metal-"ilottelua", johon on tosin myös mustaa huumoria on tiputettu mukaan. Soitannollisesti, ja tälläisen fiilis-soittajan kuten minun näkökulmasta, tässä on myös ehkä teknisimpiä albumin biisejä.



7. High on Hate. Varsinaista herkuttelua, ja kärkikastia oman, henkilökohtaisen albumin biisisuosikkini suhteen. Eikä vähiten siksi, että se sisältää herkullisen määrän "uuden" Deathtimen materiaalin perusaineksia (ja sen vision aineksia joista puhuin eräälle kaverille, ainakin vuosi ennen kun bändi oli edes pistetty kasaan, tyyliin "ajattelin jos rupeaisi tälläistä vääntämään"). Se ei ole vain döödeniä, vaan suoranaista bluesia ja jazzia alun stoner- ja death-vuorottelun aikana, joka loppuu kun vauhdit pudotetaan kunnon doomailevaan breakdowniin, jossa on käytetty perustana alkuperin Prayer of Deathin demolla esiintynyttä riffiä (jonka alkuperä ulottuu vuosien taakse, mutta se on eri tarina). Kappaleessa on myös albumin pisin "teatraalinen välikohtaus" joka on täynnä kaikkea tunnelmaan sopivan häiriintynyttä materiaalia, aina musiikista vuoropuheluun (kuuntele jos et usko). Kohtaus päättyy siihen kun kappale lähtee tavarajunan tavoin uudelleen käyntiin, jännityksen kohottua maksiimiinsa. Kyseinen outro on tribuutti alá Danzig- ja Obituary-henkinen jyskytys, jossa puolestaan on käytetty albumin ensimmäisiä kirjoitettuja riffejä, eli DEVASTATION-riffiä. Sanoituksissa tämä kappale kertoo mielenkiintoisesta ilmiöstä, joka sopi erittäin hyvin muuten albumin brutaalin estetiikan maailmaan; addiktiosta negatiivisiin tunteisiin. Tässä tapauksessa vihaan. Todellakin, ne olotilat voivat aktivoida beta-endorfiinin ja dopamiinin "jakelukanavat", aivan kuten pahamaineiset addiktoivat huumausaineet! Joten, nimi on harvinaisen sopiva - melkein kuin varoitus siitä miten käy jos kokeilee albumin teemoja kotona. Kansissa onkin kuva, jossa Danten infernossa velloo "heidät sielut, jotka viha voitti", ko. kuva samalla myös viittaa buddahalaiseen kuuteen maailmaan, jossa helvetti on tila jonka luo viha joka polttaa kantajansa (oikeastaan kyse on mielentilasta siinä tapauksessa, eikä niinkään paikasta). Sanoituksissa olenkin referoinut erästä aiheeseen liittyvää buddhalaista aforismia Santidevalta, jotta teema olisi täydellinen ja viittaus kuin inspiraatio. Ja kyllä, senkin uhalla että tämä päätyy jollekin huumorikokoelmalle, käytin termiä "rageaholic", joka on tuttu Simpsoneista, peräisin Homerin lausumasta: "Im a rageaholic...I can't live without rageahol!" Mutta hei, jos kyseessä on lempisarjani lempihahmo, on tribuutti pikemminkin velvollisuus kuin vaihtoehto.

8. Infanticide. Toimi myös toisena single-lohkaisuna. Nyt, minulta on pyydetty kerran jos toisenkin, tai sitten vain vink-vink-vinkattu että minun kannattaisi tehdä poliittinen biisi.
Olen ollut aika nihkeä ajatukselle, sillä musiikki on taidetta, ja tälläinen musiikki myös viihdettä (kuten vaikkapa kauhu), joten olen yleensä jättänyt kyseisen aihepiirin pois.

Tässä tapauksessa voimme puhua kuitenkin osapoliittisesta kappaleesta, jonka kulkuneuvoksi tämän tyylisuunnan musiikki sopii paremmin kuin hyvin (vastaavan kannanoton on tehnyt ainkain Slayer, P.O.D. ja Six Feet Underistakin sellaisen johtopäätöksen voi vetää). Siinä ei juuri ole selittelemistä, sanat ovat aika selkeät, mutta eräs kohta varmaan herättää kummastelua.
"Little fish, big fish swimming in the water"-kohta tarkemmin sanoen. Sitä on käyttänyt P.J. Harvey kappaleessaan Down by the Water, mutta hän käytti sitä samasta syystä kuin minä, eli tribuutiksi. Sen alkuperä on Lead Bellyn Salty Dog Bluesissa. Wanha ja alkukantainen blues on mieleeni, ihan kuten P.J. on paras naisartisti (joka jakaa tuon intressin). Ja tuo makaaberi loruhan kertoo hirveästä äidistä joka surmaa lapsensa. Tuo rimpsu esiintyy kohdassa jossa on ensimmäinen Deathtimen historian breakdown - toki, sen kaltaisia esiintyi tavallaan aiemmin, mutta ne olivat lähinnä pudotuksia n. 300 iskusta minuutissa, vain 120 iskuun. Kyseistä katoavaa kansanperinnettä nykyisin käyttävät lähinnä deathcore-bändit, joista voin sanoa vain sen, että olen kai tullut vanhaksi sillä vaikka siinä tyylissä on periaatteessa kaikki oikeat ainekset; se potkii mutta ei kerta kaikkiaan vain osu. Vaan mitä tähän biisiin tulee, niin sen demo on ehkä aavistuksen, alkuosan puolesta kireämpi/raskaampi, johtuen erilaisista säädöistä ja äänitysteknologiasta, mutta kokonaisuus onkin sitten puolestaan parempi albumilla olevalla versiolla. Demolla ei ollut mm. breakdownia vaan erittäin hämärä äänitehostekohta, johon oli piilotettu takaperinäänitetty subliminaalinen viesti, ja myöskin loppuosio olo erilainen. Se on albumin versiossa tehty täysin uusiksi, ja pitää sanoa että se on kyllä viimeisen päälle.


9. CC Rider (perinteinen nimi: See See Rider). Oli selvää jo alusta, että tälle, kuin myöskin ensimmäiselle albumille piti laittaa cover. Vaikka onkin heti sanottava, että koska tämä ns. trad.sävelmä, on tämä pikemminkin semi-cover. Ensiksi sen piti olla eräs Nine Inch Nailsin biisi, mutta jo demotusvaiheessa tuli selväksi että tämä sopisi kaikin tavoin paremmin kokonaisuuteen, ja albumin tarinaan tai teemaan (tai henkeen, tämä toisin kuin ensimmäinen albumi ei ole teema-albumi, vaikkakin tämä on erittäin toimiva kokonaisuus jossa on ihan oma tuotantokaudelleen tyypillinen aromi).
Idea lähti siitä, kun ajelin automobiililla ja radiosta tuli Ray Charlesin versio tästä kyseisestä biisistä. Nyt, sehän oli pianoversio lähes tulkoon kokonaan, mutta sanat olivat murder blues-perinteestä, mikä napsautti valokytkimen komeassa päässäni sillä blues-vaikutteet olivat tällä death metal-albumilla tosiasia muutenkin joten (voi sanoa, että jos bluesista on polveutunut kaikki rock- ja metallimusiikki, niin hardcore- ja ganstarap sekä death metal omaavat yllättävän esi-isän!). Pidin ajatuksesta, yhtä paljon kuin siitä että coverit tehdään nimenomaan coveroivan bändin kuuloisiksi, eikä uskollisiksi alkuperäisille versioille (joka on erimieltä, voi selittää mikä pointti silloin coverilla edes on?! kuin että sen esittäjä on kakkosversio alkuperäisestä esittäjästä) Ja se myös on kauneutta bluesissa, jossa jo varhain kierrätettiin biisejä, sanoituksia, sävellyksiä, mutta jokainen esittäjä lisäsi siihen omaa kosketustaan, tarinaansa ja tyyliään. Vaan vielä itse musiikista, lähin malli oli The Animalsin versiointikappaleesta. Sanoissa taas ensimmäinen vaikutus oli Ray Charlesin versiossa, mutta sitten pyrin vain tekemään oman hurmeisemman variaation traditionaalisista sanoituksista. Biisin spesialiteettina on ns. antisoolo, joka on jonkinlainen kieliposkessa revitelty soolon ja breakdownin sekoitus.

 

10. Noir. Kyseessä on melkoinen stoppi albumin loppuosan kaahauksien jälkeen. Toki, ensimmäistä kertaa pysähdyttiin pää edellä tiiliseinään jo Of Rats and Reptilesin kanssa, mutta tämä on silti oma lukunsa. Joku voisi sanoa että tyylisuuntana on funeral doom, allekirjoittanutta terapeuttisesti synkistävä mutta muutoin ilahduttava musiikkityyli jossa suomalaiset ovat aidosti maailman parhaita. Ok, ei se ole huono valinta, mutta koska Deathtimen vedossa on kuitenkin sen verran avantgardistisia vaikutteita, ja erään biisin varhaisen demon kuulleen ilahtuneen ennakkokuulijan sanoin "sopivan häiriintynyt tunnelma", on delirium doom täsmällisempi termi. Vastaavaa biisiä ei olla koskaan tehty aiemmin, vaikka sen esi-isät on löydettävissä kun osaa etsiä. Tosin Deathtimen astuminen doomailun kankeaan maailmaan tapahtui jo Covered In Bloodilla, jossa Nick Cavelta teurastettiin silmää räpäyttämättä kappale nimeltä Stagger Lee, ja siitä tuli oitis suosikki! Ja jo ensimmäisellä levyllä tälläinen suunta oli haaveissa. Mutta nyt takaisin asiaan. Nimi Noir oli jotenkin itsestäänselvä jo alusta alkaen, se vain putosi jostain, ja onhan se nyt kuvaava ja elegantti. Mutta siihen piti liittää kirjoitusten loppuosassa ilmaantunut kertosäe: "what a wounderful world", katkeransuloinen tai tragikoominen sanaleikki deluxe! Niin ei kuitenkaan tehty, sillä nämä ovat tarkkoja juttuja, kuten esim. lannan ajo pellolle. Kappaleen intro on itse asiassa jo peräisin ajoilta kun palasin tekemään musiikkia (2009) sellaisen 10 vuoden tauon jälkeen (epäilemättä alan ammattilaisten suosittelema aika), sen nimeksi tuli silloin Ayn Sof, kabbalistinen Keterinkin yläpuolella oleva Valojen Valo ellei jopa Outo, Pimeä Valo. Kauan pohdin teenkö siitä intron albumille (tälle tai aiemmille), mutta vasta tämän biisin kohdalla se jotenkin loksahti kohdalleen. Noir oli samalla kolmas single, luultavasti aika outo veto aiempien sinkkujen mukana tulleille kuulijoille jotka ehtivät saamaan jo jonkinlaisen vainun mistä tässä on kyse. Sanoitukset kukkivat melankoliaa ja toivottomuutta, ellei jopa groteskia kauneutta. Niissä kyllä vilahtaa pieni toivonpilke kun teen kirjallisen viittauksen Rumin (mystikkorunoilijan) runoon, biisin päättyessä silti intiiminkuuloiseen runonlausuntaan jossa kysytään että kuinka voi herätä tästä painajaisesta, johon ei muista koskaan edes nukahtaneensa? Tämän jälkeen alkaa outro jossa kuorot ja huilut vievät kaiken pois, mihin, jätetään kuulijan päätettäväksi. Kappale syntyi eräänlaisena parina Prayer of Deathille, joka myös oli osa single-trilogiaa, mutta joka oli sanoitustensa puolesta siirtyminen pois perinteisestä death metallista, enemmän synkkiin ja eksistentialistisempiin sanoituksiin. Bändin kehittymisen monumentit! Sanoitustekniikka oli molemmissa cut up-tekniikkasta periytynyt tyyli, jossa siis kokosin ylös monta sivua luonnoksia, joista lopulta äänityksissä valitsin lopulliset sen mukaan miten ne sopi, tai jos joku sillä hetkellä mieleen tullut oli parempi, jäi kylmästi aikaisemmat tuotokset käyttämättä. Kuriositeettina vielä sanottakoon, että kun aloin äänittämään vokaaleita, olin ollut jokusen viikon aika kipeänä ja ääneni oli hyvin hyvin matala - timing is everything! Noin, se oli tässä, yhtä eeppinen lopetus albumille kuin myös sen esittelylle.
 
Merchandise/ Tuotteet

Äläkä unohda albumin tiimoilta tehtyä, kaksipuolista paitaa:

And do not forget to get the official album shirt with this special, two sided, design :

Front/Etu
Back/Taka

Saadaksesi tämän Deathtime-ihokkaan, hilpaise tänne. 

To get this shirt now, go here.

Ja saadaksesi lisää alan virallisia tuotteita, käy kaupassa. 

And to get more Deathtime's official blood, sweat and merchindise visit the store here.

Ei kommentteja: